Se yö (moni muukin yö) oli ylösnousua puolen tunnin välein. Punnersin itseni pyörätuoliin ja hurruuttelin veskiin. Yöunet siinä kärsi ja minun sydän.
Verenpainekin siinä nousi huippuunsa, taisi mittari hyppiä olohuoneen pöydällä, huutaen pilkallisesti - ähäkutti jouduit nousemaan. Siinä sitä harrastettiin yöjuoksua pyörätuolilla. Korvissa soi outo sävelmä, jonka tahti on ihmeellinen. Siksi taisi pyörätuolilla ajokin olla jotenkin seiniä koluava.
Onneksi aamu toi helpotuksen mukanaan, taisi yöjuoksu pistää liikettä. On se kumma toi suoliston toiminta.
Oikean käden sormet olivat jääkylmät, enkä ollut edes pakastimen lähellä. Kieltämättä heräsi ajatus (!?), että josko se olikin sydän, joka kiusasi yöllä. Sisäelimet ovat niin arvoituksellisia. Todellinen vika voi olla muualla ja kipu voi olla muualla.
Äh! En ole lääkäri, tai mistä sen tietää. Potilaan (hih) pitää olla oppinut tässäkin asiassa. Asiaa ammattilaiset ei edes ota vakavasti.
24 tuntia. Tuo aika on suuri taika. 24 tuntia hyvää oloa, ei turvonnutta vatsaa, ei mitään ikävää.
Olinkohan edes olemassa?
25 tunti kertoi paljon, olen vielä hengissä, taas kaikki alusta. Juoksukausi alkoi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti