Pakon sanelema homma

Olen ed. elämässäni harrastanut kaikenlaista ja yksi niistä on ollut oman kodin sisustaminen / muutokset. Olen saanut siitä suuren ilon ja kylkiäisenä olen tuntenut sisäistä puhdistautumista. Mieli on tehnyt töitä "rikkaruohon" karkottamiseksi.

Mutta nyt!

Edessä oli sängyn siirto makuuhuoneesta olohuoneeseen. Siihen vaikutti lähinnä tämä sairaus, sillä makuuhuoneen lämpötila oli +27 ja tuo kuumuus teki ihon erittäin nihkeäksi. Siitä johtuen sängystä ylös nousu ja siirtyminen työtuoliin muuttuivat hurjasti vaikeammaksi.
Makuuhuone on ulkoseinää vasten ja patteri on ollut jo vuosia kiinni. Huoltomies levitteli käsiään ja sanoi olevansa voimaton asian suhteen. Ei ollut vaihtoehtoa, muutoksiin oli ryhdyttävä.


Sängyn siirtoon sain apua toimintaterapeutin kautta. Kaksi riskiä miestä tuli KTK:lta siirtämään sängyn (painaa paljon). Vielä kun oviaukko on n. 80 cm ja sänky n. 126 cm.
Olohuone piti järjestellä uuteen uskoon ja kaiken pitää ”istua” silmiini oikealla tavalla. Sitä kun on kotona aina, niin haluan viihtyä ja nähdä mieltäni rauhoittavan näyn. Avustaja joutui tekemään ison työn, eikä se työ ole vielä loppu.


Sänky siirretty ja laitettu yökuntoon alkoi uuden opettelu. Avustaja poistumisen jälkeen purskahdin itkuun. Istuin työtuolissani ja itkin. Ennen ei ole ollut näin vaikeaa. Miksi itkin, kun ennen iloitsin sisustamisen tuomasta muutoksesta.


Miten tuntui niin vaikealta? Miksi tämä kävi tunteen päälle? Oliko tämä periksi antamista? Onko sairaus voittanut minut? Totuusko iski? Vai johtuiko se siitä, kun itse en voinut tehdä fyysistä suoritusta?


Nyt olen nukkunut muutaman yön. Yöt ovat olleet ihan ok, mutta ei niin kuumia kuin ennen. Illalla olen voinut katsoa telkkaria sängystä. Niin ja yksi oven reikä vähemmän.
Hih, enää en kolistele ovenpieliä, kun yöllä ajan veskiin silmät puoli ummessa.

Rajalla

Katosta heijastuu kellon numerot 12:31, korvissani soi musiikki. Beethoven: Violin Romance No 2. Musiikin takaa kuulen ikkunalautaan lyövät sadepisarat. On ollut pitkään kuivaa ja luonto on näyttänyt sen, kuivaa, puolielävää.

Tässä sängyssäni makaan selkä suorana, ilman pyörätuolia. Mikä ihana olotila. Selkäni nauttii, kun saa olla suorassa. Nautin minäkin ja sisälläni vahva halu olla terve.

Beethovenin Spring – Adagio molto espressivo. Kevät soi ulkonakin, sadepisarat tahtia ikkunaan rummuttavat.

Mitä tekisin, jos en olisi rajoitteinen? Ottaisinko kiinni sadepisaroita ja nauraisin onnellisena.

Saman voisin tehdä pyörätuolista, rajotteisena. Kuitenkin on yksi este, kuka pukee minut sadetta varten? Kuka uskaltaa lähteä kanssani sateeseen? Olen rajoitteinen ja yksin!


Elän rajamaalla, talven ja kesän, elämän ja kuoleman, harmaalla maalla. Olen elossa, elänkö? Hengitän tätä ilmaa ja esitän itselleni kysymyksen; elänkö?


”Pastoral” Symphony: Scene by the Brook (Beethoven).

”Ystävät”

Poistettu turhat täytteet
nimiä ja numeroita,

tehty tilaa

virallisille.