ALSin lisäksi minulla on diagnosoitu aikuisiän diabetes. Jo jonkin aikaa oli kamala olo ja oli omituisia tuntemuksia. Se pisti miettimään ja kuuntelemaan tarkemmin omaa kehoa.
Painoni on laskenut ja diabeteslääkitystä ei ole tarkistettu.
Tässä eräänä päivänä oli lääkärin kanssa kiivas keskustelu aiheesta. Sen seurauksena sain labralähetteen. Söin silloin lääkettä diabeekseen 2 tab. aamulla ja 2 tab. illalla, ruokailun yhteydessä.
Kävin labrassa ja tulos oli hyvä, paastosokeriarvoni oli laskenut normaaliin. Samoin olivat olleet kotimittauksen tulokset, jopa iltapäivällä.
Tuo lääkitys oli turhan suuri. Nyt lääkkeenä on vain 1 tab aamulla ja pahaolo on poissa. Kuulen, näen, haistan paremmin. Moni muukin outo juttu on pois.
Kuuntelen kehoni ”ääniä” ja seuraan järjellä tapahtumia kehossani. Jos on tarvista, käyn labrassa ja teen tarvittavia muutoksia. Oli muutokset hyviä tai huonoja.
ALS ei pois sulje muita sairauksia.
Elän itseni kanssa 24 tuntia vuorokaudessa päivästä toiseen. Olen rehellinen itselleni, myönnän myös negatiiviset asiat. ALSille en voi mitään, mutta on asioita joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa.
lauantai 19. syyskuuta 2009
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Puhetta
Nykyajan tekniikka, mikä helpotus. Mutta!!
Minulla on ikävä omaa ääntäni. Vaikka vielä jotenkin puhuminen onnistuu, niin silti minulla on ikävä itseäni. Ihmistä, joka puhui asiat julki. Nyt ovat tunteeni sisälläni. Vaikka kirjoittaisin koneeseen todelliset tunteet, niin ottaako kukaan niitä huomioon? Pystykö ilmaisemaan suruni ja iloni ja kuunteleeko sitä kukaan?
Sain hienon aparaatin, joka auttaa minua kommunikoimaan ympäristön kanssa. Niinpä, jos ympäristö malttaa ja jaksaa odottaa. En ole koskenut tuohon vekottimeen, avustaja siirsi sen toiselle pöydälle. Olen katsellut sitä ja miettinyt - miksi tämä on niin vaikeaa. Vaikka tiedän sen helpottavan kommunikointiani. Ehkä virallinen puoli kuuntelee asiani koneesta, mutta entä muut.
Voinhan minä kirjoittaa paperille asiani, mutta kokemuksesta tiedän – siitä ei ole mitään hyötyä.
Se luetaan pikaisesti, mutta EI LUETA, eikä toimita edes vastaamalla kysymyksiin. Entä kun tulee sponttaani tilanne? Alsilainen tajuaa tilanteen, mutta entä henkilö joka on ns. terve?
Missä on ihminen, joka jaksaa odottaa kirjoittamiseni päättyvän ja mekaanisen äänen kertovan asiani? Missä on ihminen, jolla on aikaa, tahtoa, kärsivällisyyttä? Unohtaa oma minänsä hetkeksi. Tai unohtaa sanonnan; aika on rahaa.
Tässä taudissa on monta isoa ongelmaa, kommunikointi on yksiosa sitä.
Minulla on ikävä omaa ääntäni. Vaikka vielä jotenkin puhuminen onnistuu, niin silti minulla on ikävä itseäni. Ihmistä, joka puhui asiat julki. Nyt ovat tunteeni sisälläni. Vaikka kirjoittaisin koneeseen todelliset tunteet, niin ottaako kukaan niitä huomioon? Pystykö ilmaisemaan suruni ja iloni ja kuunteleeko sitä kukaan?
Sain hienon aparaatin, joka auttaa minua kommunikoimaan ympäristön kanssa. Niinpä, jos ympäristö malttaa ja jaksaa odottaa. En ole koskenut tuohon vekottimeen, avustaja siirsi sen toiselle pöydälle. Olen katsellut sitä ja miettinyt - miksi tämä on niin vaikeaa. Vaikka tiedän sen helpottavan kommunikointiani. Ehkä virallinen puoli kuuntelee asiani koneesta, mutta entä muut.
Voinhan minä kirjoittaa paperille asiani, mutta kokemuksesta tiedän – siitä ei ole mitään hyötyä.
Se luetaan pikaisesti, mutta EI LUETA, eikä toimita edes vastaamalla kysymyksiin. Entä kun tulee sponttaani tilanne? Alsilainen tajuaa tilanteen, mutta entä henkilö joka on ns. terve?
Missä on ihminen, joka jaksaa odottaa kirjoittamiseni päättyvän ja mekaanisen äänen kertovan asiani? Missä on ihminen, jolla on aikaa, tahtoa, kärsivällisyyttä? Unohtaa oma minänsä hetkeksi. Tai unohtaa sanonnan; aika on rahaa.
Tässä taudissa on monta isoa ongelmaa, kommunikointi on yksiosa sitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
