Aamussa

Tänään heräsin
niin kuin eilenkin,

pulu istuu parvekkeen kaiteen reunalla.

Kadonnut

Olen muuttunut, tai muuttumassa joksikin toiseksi. En pidä tuntemastani, en näkemästäni, en kuulemastani.

Minäni on kadonnut!

Huhuu, onko siellä pääkopassa ketään kotona. Ei tule vastausta, joten taitaa olla päänuppi tyhjä.


Minulta jo vietiin fyysiset toiminnot, tai melkein. Vielä voin tehdä jotain jotenkin. Katsojia siihen en tarvitse. Joten järkevintä olisi, että pistäisin luukut kiinni. En enää osaa kuunnella ja epäilen empatian kadonneen. Haluan paeta piiloon ja vaieta.


Nyt olen kadottanut sen millainen olin ennen psyykkisesti. Tämä muutosprosessi on kamalampi kuin olin murkkuna – äiti taitaa olla toista mieltä.


En enää pidä itsestäni.

24 tuntia hyvää, mutta ennen sitä...

Se yö (moni muukin yö) oli ylösnousua puolen tunnin välein. Punnersin itseni pyörätuoliin ja hurruuttelin veskiin. Yöunet siinä kärsi ja minun sydän.

Verenpainekin siinä nousi huippuunsa, taisi mittari hyppiä olohuoneen pöydällä, huutaen pilkallisesti - ähäkutti jouduit nousemaan. Siinä sitä harrastettiin yöjuoksua pyörätuolilla. Korvissa soi outo sävelmä, jonka tahti on ihmeellinen. Siksi taisi pyörätuolilla ajokin olla jotenkin seiniä koluava.

Onneksi aamu toi helpotuksen mukanaan, taisi yöjuoksu pistää liikettä. On se kumma toi suoliston toiminta.
Oikean käden sormet olivat jääkylmät, enkä ollut edes pakastimen lähellä. Kieltämättä heräsi ajatus (!?), että josko se olikin sydän, joka kiusasi yöllä. Sisäelimet ovat niin arvoituksellisia. Todellinen vika voi olla muualla ja kipu voi olla muualla.

Äh! En ole lääkäri, tai mistä sen tietää. Potilaan (hih) pitää olla oppinut tässäkin asiassa. Asiaa ammattilaiset ei edes ota vakavasti.

24 tuntia. Tuo aika on suuri taika. 24 tuntia hyvää oloa, ei turvonnutta vatsaa, ei mitään ikävää.

Olinkohan edes olemassa?

25 tunti kertoi paljon, olen vielä hengissä, taas kaikki alusta. Juoksukausi alkoi.

Välähdys

Voiko kuka tahansa olla vertainen? Entä täynnä itseään oleva vertaishenkilö? Onko hän sinut itsensä/tilanteensa kanssa ja oikea henkilö tukemaan toista ihmistä? Henkilö, joka pyytää anteeksi olemassa oloaan?

Vakava muutos saa elämän suistumaan raiteiltaan. Asiat muuttuvat, ehkä kaikki toiminnot katoavat.

Itse olen menettänyt jotain tärkeää vuosien varrella (pikkuhiljaa); ensin meni jalat, sitten käsien toiminta muuttui ja myös kädet alkoivat täristä ja nyt menee puhe. Tässä eräänä päivänä suuni oli kiinni ja yllättäen huomasin kuolan valuvan suupielestäni. Se oli karmaiseva kokemus ja siitä syntynyt tunne oli kamala. Entä tästä istumisesta (liikkumattomuudesta) tulevat ongelmat?

Ajan saatossa muutuin aivan oudoksi ja pelottavaksi, en enää tunne itseäni. Mielikin siitä masentuu, mutta uskaltaako siitä puhua ilman leimautumista? Lääkärit määräävät lääkkeitä ja lisää lääkkeitä, potilastietoihin tulee merkintä. Lisää taisteltavaa! Sitä ei tajuta, että ihmisen toimintojen kadotessa mieliala ei ole hyvä. Tässä taudissa ei pelkästään lääkkeillä paranneta/helpoteta mielialaa, tarvitaan ihminen kuuntelemaan.

Jos lähelleni tulee täysin negatiivinen tai liiallinen (teko?) positiivinen vertaishenkilö, niin ei ole odotettavissa mielen vahvistusta. Voimakkaasti negatiivinen masentaa vielä enemmän, samoin liiallinen positiivisuus. Voih. Kummastakin tilanteesta pakenen.

On tärkeää tajuta se tosi asia, että ihminen on sairastunut. Siinä ei tarvita negatiivista ilmapiiriä tai turhan teennäistä iloisuutta. Positiivinen asenne auttaa vaikeassa asiassa, mutta se ei tarkoita, että kielteiset asiat tulisi unohtaa.

Eikä sitä, että elämisen ilo olisi hylättävä.

Ennen ja nyt (yksi välähdys)

Vertaistuki -sanaa olen pyöritellyt kielelläni ja mielessäni. Kuinka paljon siinä on elämän elementtejä.

Ennen juteltiin ihminen ihmiselle, kasvotusten. Huomaamatta kevennettiin omia tunteita, ilman suurempia ”kommervenkkejä”. Kaksi ihmistä keskusteli tapahtumista. Käytiin kylässä ja juteltiin kupposen äärellä (kahvin, teen, tai veen…) tai ilman. Jutun aihe, mikä tahansa.

Kuka vain oli vertainen. Tietenkin oli ihmisiä, jotka kätkivät omat tuntemukset, kuitenkin toinen ihminen saattoi tietämättään auttaa toista. Puhuminen helpotti, eikä sitä tarvinnut selitellä toiselle jos ei halunnut. Myös tajuttiin se tosi asia, että ihminen itse on vastuussa itsestään.

Entä nyt?

Nyt piiloudutaan kodin suojaan, lukon taakse, ettei vaan kukaan häiritse. Siellä sisällä asuu ”minä itse”. Enää ei tavata ihmisiä kasvotusten. Ehkä joskus nähdään, kun on aika ja paikka sovittu. Päivien, kuukauden, vuoden päähän! Uskalletaanko kutsua omaan kotiinsa tai mennä toisen kotiin? Puhutaanko ohi vai kohti? Maailma muuttuu, mutta onko ihmisen perusominaisuus muuttunut? Onko ihmisestä tullut tunteeton robotti?


Kun ja jos, elämä tuo vaikeuksia mukanaan, miten siitä selviään. Tänään on perustettu vertaisryhmiä, varattu tilat kokoontumiselle, syömisille ja juomisille (kahvi, tee, mehu, vesi…), ollaan erittäin hienovaraisia tai itsekkäitä. Puhumiselle on varattu tietty aika ja vetäjä. Jotenkin on liian suunnitelmallista, robottimaista. Pitää varoa sanoja, ettei loukkaa, halvenna tai pelkona voi olla joutuminen oikeuden eteen.


Ihminen on tunteva ihminen.
Raha ja valta sekoittavat pään. Onko kaikkea helposti tarjolla?