Ennen ja nyt (yksi välähdys)

Vertaistuki -sanaa olen pyöritellyt kielelläni ja mielessäni. Kuinka paljon siinä on elämän elementtejä.

Ennen juteltiin ihminen ihmiselle, kasvotusten. Huomaamatta kevennettiin omia tunteita, ilman suurempia ”kommervenkkejä”. Kaksi ihmistä keskusteli tapahtumista. Käytiin kylässä ja juteltiin kupposen äärellä (kahvin, teen, tai veen…) tai ilman. Jutun aihe, mikä tahansa.

Kuka vain oli vertainen. Tietenkin oli ihmisiä, jotka kätkivät omat tuntemukset, kuitenkin toinen ihminen saattoi tietämättään auttaa toista. Puhuminen helpotti, eikä sitä tarvinnut selitellä toiselle jos ei halunnut. Myös tajuttiin se tosi asia, että ihminen itse on vastuussa itsestään.

Entä nyt?

Nyt piiloudutaan kodin suojaan, lukon taakse, ettei vaan kukaan häiritse. Siellä sisällä asuu ”minä itse”. Enää ei tavata ihmisiä kasvotusten. Ehkä joskus nähdään, kun on aika ja paikka sovittu. Päivien, kuukauden, vuoden päähän! Uskalletaanko kutsua omaan kotiinsa tai mennä toisen kotiin? Puhutaanko ohi vai kohti? Maailma muuttuu, mutta onko ihmisen perusominaisuus muuttunut? Onko ihmisestä tullut tunteeton robotti?


Kun ja jos, elämä tuo vaikeuksia mukanaan, miten siitä selviään. Tänään on perustettu vertaisryhmiä, varattu tilat kokoontumiselle, syömisille ja juomisille (kahvi, tee, mehu, vesi…), ollaan erittäin hienovaraisia tai itsekkäitä. Puhumiselle on varattu tietty aika ja vetäjä. Jotenkin on liian suunnitelmallista, robottimaista. Pitää varoa sanoja, ettei loukkaa, halvenna tai pelkona voi olla joutuminen oikeuden eteen.


Ihminen on tunteva ihminen.
Raha ja valta sekoittavat pään. Onko kaikkea helposti tarjolla?