Tämä aamu on ollut hyvä.
Kp:n käynti meni hyvin ja oma toiminta on ollut hyvä.
Kuinka monena aamuna olen itkenyt ja vellonut tuskassani. Sisälläni on tuo tunne!
En ole tuntenut lohduttavaa kosketusta. Siitä on paljon, paljon, paljon aikaa. Onhan minua kosketeltu ammatin takia, ”koneellinen” tunne. Ammatin määräämällä tavalla minut on nostettu ylös sängystä, olen muuttunut ”koneeksi”.
Kun sairastuin, niin sain sanoa hyvästit pehmeille arvoille.
- On oltava kiitollinen siitä, että arki toimii jotenkin. (Olen kuullut sanottavan)
Sitä kai se on! Se minun on hyväksyttävä, sillä en enää jaksa taistella tuon asian puolesta.
On niin paljon muuta, jonka puolesta joudun yksin taistelemaan. Sairaanakin on tehtävä valintoja ja valittava tekniset arjen toiminnot.
Vuosien saatossa on ollut pakko oppia olemaan ilman hellyyttä. Sanojahan sanotaan, mutta nekin on sanottu kohteliaisuudesta ja ammatin edellyttämällä tavalla. Kaiken tuon kohteliaisuuden olen oppinut ottamaan tietyllä tavalla.
Yksi, monista haaveistani on, että saisin hellyyden tunteen aitona (ja ilman kiirettä). Voisin itkeä tuskaani ja nauraa iloni. Olisi lohduttava käsi, ei teoreettinen. Ihan oikea ihmisen käsi tai olkapää. En ole kone, vaikka saan sellaisen kohtelun.
Yritän pitää kiinni itsestäni, jota olin ennen kuin sairastuin ALSiin. Vaikeaa se on, sillä ympäristö määrittelee minut sairauteni takia.
Sairauteni ei tartu!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti