Turvaverkko

Maailmani muuttui! Luulin, että selviän turvaverkon avulla. Minullahan on ystäviä.
Tai oli.
Näin jälkeenpäin ihmettelen, missä ovat ne ihmiset (ystävät ?), jotka olivat lähelläni ennen tätä diagnoosia. Laaja oli sosiaalinen verkosto ja ystäviä (?) paljon. Hetken aikaa olivat ystävät mukana diagnoosin jälkeen, mutta aikaa myöten on tapahtunut rajuja muutoksia. Ystäviä on kadonnut.


Voiko olla jotain muuta turvaverkkona?

Läheiset ovat kaukana, eikä heitä halua omilla huolillaan kuormittaa.

Minulla on (oli) kirjoittaminen. Mutta auttaako se silloin, kun jää junnaamaan paikalleen.
Ei pääse eteenpäin, kelaa samaa tuskaa ja epätoivoa. Ei ole sanoja / ihmistä, joka tönäisisivät eteenpäin, kun omat voimat eivät riitä.
Kirjoittaminenkaan ei enää tuo sitä helpotusta, joka oli ennen turvaverkkoni.

Puhuminen on vaikeaa ja omia tuntemuksia ja tuntoja ei tuo julki, kun ei ole kuuntelijaa joka malttaa kuunnella.

Turvaverkko. Mitä se on?
Ihminen tai ihmisiä, jäljellä olevat ystävät, arki, harrastus, luonto, minä itse.....?

Kun sairastuu ALSiin, niin moni pelkää sitä (vieras asia, tarttuuko, jne.). Olen rauhoitellut ja kuunnellut heitä. Entä minä? Minäkin haluaisin ”olkapään” itselleni. Vaikka ulospäin olen iloinen, niin sisälläni asuu tuska.

Ammattiapu..... joo on olemassa.

Muistan alkuajoilta; menin psykolookin vastaanotolle. Kolme kertaa kävin... kuuntelemassa hänen huoliaan. Huoh! Hän on ammattilainen (saa palkankin työstään) ja hänen tehtävä on kuunnella minua.
Silloin vielä puheeni oli normaalia, joten sekään ei tuottanut kenellekään vaikeuksia. Mutta se, että vaaditaan / pakotetaan kertomaan omista huolistaan (ja vilkuillaan jatkuvasti kelloa)......... tuo tilanne saa minut raivoon. Mahdollisimman nopeasti pois, hänellä on kiire.

Eihän kukko käskien laula!


Mikä on minun turvaverkko? Putoanko?